Hiljattain ahmimiseeni riitti kolme piparkakkua ja kourallinen karkkeja sekä lasillinen mehua. Aikoinaan piti syödä ainakin litra jäätelöä, paketillinen keksejä ja suklaalevy. Kaikkein pahimpina aikoina meni puoli muovikassillista herkkuja, joten kehitystä on tapahtunut vuosien saatossa.

Tietenkin on typerää ahmia siinä vaiheessa kun oikeasti risoo tai suree, mutta eiväthän aina normaalipainoistenkaan tavat toimia ääritilanteessa ole niin fiksuja. Jotkut huutavat, jotkut saavat itkuraivarin, joku tarttuu pulloon ja monia muitakin kamalia tapoja on. Ihaninta olisi, että saisi kavereilleen tai kirjoitukseensa vuodatettua mikä oikeasti risoo, ja sen jälkeen hahmottaisi järkevän tavan ratkaista ongelma, tai sitten hyväksyisi tilanteen.

Ilman lääketieteellistä koulutusta hahmotan ahmimisessa kaksi puolta, psykologisen että fysiologisen. Psykologiseen puoleen on hidas tarttua, mutta aloitetaan siitä fysiologisesta. Ahmiessa kokee valtavaa syömisen tarvetta ilman, että syömisistä saa normaalia kylläisyyttä. Herkästi silloin ahmii rasvaista ja kuivaa ruokaa, joka jää jumiin vatsaportin taakse. Alettuani ottaa vesi- tai mehulasin ahmittavien vieren, niin jossain vaiheessa olen sitten siemaissut nestettä. Neste taas on saanut vatsaportin avautumaan, ja ruoka on mennyt ohutsuoleen, josta ravintoaineet ovat päässeet verenkiertoon. Toki minulle oli vaiheita, että "enpäs tällä kertaa halua ottaa vesilasia viereen". Mutta seuraavalla kerralla otin sen vesilasin, ja taas ahmimisen halu helpotti aiemmin. Minun ei edes tarvitse ajatella, että aion juoda, kyllä siitä lasista jossain vaiheessa siemaisee. Ihaninta on, että enää minun ei tarvitse pelätä, että sisälläni herää valtava nälkäinen hirviö, jota en pysty millään tavalla ohjaamaan.

Oliko puolen muovikassillisen ahmiminen silloin aikoinaan mukavaa? Ei todellakaan. Olo oli karmea, vatsaa pakotti enkä tiennyt millä kyljellä olisin maannut. Tosin siitä sain outoa nautintoa, että sekä omassa mahassa että omassa mielessä tuntui yhtä inhottavalle. Enkä niistä herkuista nauttinut kuin muutaman suupalan verran, loppu oli pelkkää annoksen suorittamista. Tuntui hyvältä saada jäätelöpaketti tyhjäksi tai keksipaketti tyhjäksi. Tällainen ahmiminen on varmasti outoa ihmiselle, joka on saanut kasvaa turvallisessa kodissa, jossa pientä murheista lasta on lohdutettu lämpimästi. Minulle valitettavasti vai annettiin suklaata kun itkin, joskus ei sitäkään. Lisäksi lähes ainoita kehuja mitä lapsena sain, oli annoksen syömisestä loppuun saakka.

Alkuviikosta löysin itseni selittämästä, että on lihavuudessa omat hyvät puolensa, ja silloin mielessä oli että en palele niin herkästi. Monet hoikat ihmiset palelevat hyvin herkästi, mutta keskustelukumppaneideni mieliin tuli henkilöitä, jotka ovat lihavia ja silti palelevat.

Lihavuuden hyvistä puolista keksin myöhemmin, että osteoporoosia ei tule ja vaihdevuosien pitäisi mennä helpommin. Eivätkä ne pisimpään elävät niitä kaikkein hoikimpia ole.

Mutta jäin miettimään, että miksi ihmeessä minusta tuntuu niin luontevalta sanoa, että on lihavuudessa omat hyvätkin puolensa. Perjantaiaamuna sitten tajusin, että olen monasti elämäni varrella laihduttanut kun opiskelut ovat takunneet, töissä on ollut hankalaa tai miessuhteet eivät ole onnistuneet.

Muistin kesän vuosikymmenten takaa, jolloin painoin ehkä 57 kiloa, mutta halusin painaa maagiset 55 kiloa. Muistan käyneeni vastentahtoisesti lenkillä, kuntoiluni oli sellaista repimistä ja liikunnan ilo oli hukassa. Kesätyöpaikassani oli käytännössä vain muutama keski-ikäinen henkilö, olin vieraassa kaupungissa ja vuokra-asuntoni oli omakotitalon alakerrassa vuokraisäntieni ollessa mökillä. Olin pahuksen yksin.

Näin jälkikäteen ihmettelen, että miksi en liittynyt johonkin harrastusporukkaan tai ihan millä tahansa tavalla olisin ottanut yhteyttä ihmisiin. Olisin vaikka ollut enemmän tekemisissä kaupungissa asuvien sukulaisten kanssa.

Miksihän olen aina rangaissut itseäni laihdutuskuurilla tilanteessa, jossa muutenkin on ollut jo valmiiksi hankalaa. Ehkä minun on ollut helpompi tarttua ruoka-aineoppaaseen ja uppoutua kalorimääriin kuin tarttua varsinaiseen ongelmaan. Maailmahan on täynnä laihdutusohjeita, mutta muiden ongelmien ratkaisuun ei olekaan niin helppoa saada ohjeita, eikä ainakaan toimivia ohjeita. Lisäksi kun tärkeä suhde on kariutunut, niin eihän siinä voi muuta tehdä kuin surra. Mutta rehellisen suremisen sijaan olen intoutunut hössöttämään laihduttamisen kanssa.  Parin viikon tai kuukauden päästä olen tajunnut, että se opiskelu/työ/ihmissuhdeongelma on edelleen jäljellä, ja olen vain Sisyfoksen tavoin pyörittänyt paikoillaan aivan väärää ongelmaa. 

Olin aina ajatellut, että sykemittari on laite, jota käyttävät "ne" eli ne huippukuntoiset, joihin en itse kuulu. Intouduin kuitenkin ostamaan sykemittarin, ja se on kyllä selkeyttänyt ajatuksiani kuntoilusta.

Oma työmatkani on puolisentoista kilometriä, ja kävelen matkaan vähintään kahdeksan kertaa viikossa. Lisäksi sunnuntaisin yleensä kävelen parisen kilometriä ja takaisin. Olin ajatellut, että eiväthän nämä nyt mitään ole, pikkuisia kivoja matkoja, jossa ehtii ihailla luontoa. Yllättäen matkat kuluttavat viikoittain jo parisentuhatta kaloria. Toki painan hipun yli yhdeksänkymmentä kiloa, mutta normaalipainoisten kulutus ei varmastikaan ole näin rajua.

Toisaalta innostuin TotalFlex -kuntoilulaitteesta alkuvuonna, ja olen sitä käyttänyt kuutena päivänä viikossa. Harmikseni huomasin, että ei laitetta käyttäessä juuri kalorit pala, sillä helpoin vartin sarja kulutti vain 49 kaloria. Tänä aamuna tein keskiraskaan sarjan, aikaa kului reilu parikymmentä minuuttia ja kaloreita kului 64. Toki enhän tässä isoja lihaksia treenannut ja aika paljon istuin, mutta silti kulutus on hämmästyttävän vähäistä. Nyt sykemittarin hankinnan myötä olen vähentänyt TotalFlexin käyttöä, mutta teen edelleenkin raskaat sarjat, sillä kyllä hyvästä lihaskunnosta on omat ilonsa. Nykyään esimerkiksi pystyn nousemaan rappuset aika reippaasti, eikä se ole yhtään pahitteeksi että on lihaksia nostaa matkalaukkua. 

On ollut mielenkiintoista myös nähdä, että lauantaina kävelemäni kolmio puolitoista kilometriä kanttiinsa ja vähän haahuilua parissa kaupassa kulutti 470 kaloria. Tai sunnuntaina 2,5 tunnin sisustaminen eli kiipeily tikkailla ja erilaiset raahaamiset kuluttivat 378 kaloria. Lisäksi ihan uteliaisuuttani tarkistin, että pelkkä löhöäminen telkkarin ääressä tunnin verran kulutti 67 kcal.

Seuraavana projektina olen miettinyt Zumba-levykkeiden käyttöönottoa. Ostin levykkeet pari vuotta sitten, mutta en saanut niitä heti toimimaan vanhassa koneessani. Ehkä pitää lukea joku info, että ne saisi toimimaan. Tanssiminen on kivaa, ja ehkä zumbaamalla saisin vähän kaloreita palamaan.

"Tervehdys maailma!" on perinteinen teksti siinä yhteydessä kun saa digitaalisen kojeen toimimaan haluamallaan tavalla. Ja nythän sain blogin luotua. Jatkossa olisi tarkoitus kertoilla, mitä kuuluu laihduttamiseeni.

Tuntuu että olisi niin paljon kerrottavaa, mutta mistä lähteä liikkeelle ja samalla mietin, että paljonko haluan kertoa. En ole aivan standardikokoinen, joten mietityttää, että kannattaako minun ihan tarkaan pituuteni ja painoni kertoa.

Aloitan nyt varovasti kuvailuni, ja kaikkiaan pudotettavaa olisi lähes neljäkymmentä kiloa. Ensimmäinen tavoitteeni on saada paino putomanaan toukokuuhun mennessä viitisentoista kiloa, ja sen jälkeen toivon vielä hoikistuvani lisää.

Uusin villitykseni on sykemittari Polar FT60, joka on yllättävän hauska laite ja lisänä tuo polarpersonaltrainer.com. - mutta nyt on muuta menoa, lisää sykemittarista ensi kerralla.